Hyvä ja rento fiilis on vallalla, kun valmistaudutaan viidenteen Toscaan Olavinlinnan solistikäytävällä. Ykkösnaisitus/miehitys (Kristin Lewis & Aleksandrs “Sasha” Antonenko) asialla. Huipputason esitys tiedossa. Rasilaisen Jukalla on edessä viimeinen veto ennen kesälomaa. Se näkyy miehessä suunnattomana energiana. Act ykkönen ja kakkonen täytyy ehtiä seurata ennen kiitoksiin valmistautumista. On helppo ennakoida erittäin laadukasta toteutusta.

Tulin linnalle myöhemmin kuin koskaan, klo 17.30. Viidentoistaminuutin päästä olin Angelotin puolivarusteissa, – ilman perukkia, takkia ja viittaa, ankkuroimassa köyttä paikoilleen. 24 asteen lämpö tuntui viileältä, jopa kylmältä yli 30 asteen helteiden jälkeen. Katoksen allakin oli tuskin 50 astetta. Köysi kiinni ja pari testilaskeutumista. Tarkistan seinällä olevien arkkujen tarkan sijainnin ja sen, kuinka paljon joudun tällä kertaa vedättämään sivulle, jottei jalkani tai varsinkin viitan helma repäise arkkuja alas näyttämölle. Laskeutuessani teen kahden metrin hyppyjä, pomppuissa köyden yläankkuriin kohdistuva voima on suurimmillaan  n. 700 kg luokkaa. Sillä voimalla tulisivat myös arkut rymisten alas, jos osuisin jollakin niihin. Arkut oli laitettu niin vasempaan laitaan kuin mahdollista. Minä ohjaan kulkuani taasen oikealle, jolloin viitta heilahtelee lavasteiden ohitse. Marginaalit ovat niukat.

Viimeisen verryttelylaskeutumisen jälkeen, vedän köyden valmiiksi ylös. Kävelen maskiin. Peruukin asetus ja säätö paikoilleen, ja valmistautumaan aloitukseen. “30 minuuttia esityksen alkuun, 30 minuuttia”, monitorin muistutus on merkki minulle alkaa siirtymään ylös muurille. Takki päälle, viitta käsivarrelle ja varmistus, että hanskat ovat mukana. Ilman hanskoja kädet palaisivat köyden kitkan tuottamasta kuumuudesta. Jason (Southgate) “tappaisi minut”, jos tietäisi minun käyttävän omia hanskoja. Koko costuumiosasto on hyvin, millin tarkkaan harkittua ja toteutettua. Kävelen sivumuurin sisältä solistikäytävälle. Porukka tsemppaa toisiaan ja itseään esitykseen. Rappuset alas, jossa Sunilan Marko antaa viimeiset “toi-toi-toi” -tsempit suoritukseen. Kuoron käytävä on tutusti aivan täynnä meikkaavia kuorolaisia kevyemmässä kauhumaskissaan. Originelli horrormeikki oli parempi, se olisi tehokkaammin siirtänyt Warnerin Toscan aivan uudellaiseen ilmeeseen. Jonkun mielestä elokuvissa vallalla olevan vamppyyriteeman tuonti Toscaan olisi voinut olla vielä napsua kovempi vaihde esitykseen. Yritän ymmärtää oopperakulttuurin konservatiivista historiaperimää ja vastuuta sen jatkamisessa.

Tornin yläkerrokseen johtaa jyrkät puuportaat, jotka muistuttavat enemmän tikkaita kuin portaita. Tornin yläkerros on mukavan viileä ja rauhallinen, siellä olen aina yksin. Täällä, varsinkin 30 asteen helteillä odotan viimetinkaan, ennen siirtymistä katon alle, näyttämömuurin päälle. Nyt on viileää. Siirryn istumaan ulos muurin ikkuna-aukkoon. Ikkuna-aukoissa käy miellyttävä viileä tuulen vire. Kyyhkyt parveilevat linnanmuurilla. Viulustit säätävät vielä viimeistä viritystään ja muiden eri instrumenttien tuttuja soundeja sekä ääniosaston kellojen sekä myrskyn äänitehosteet kantautuvat sisältä muureille. “Esityksen alkuun viisi minuuttia, viisi minuuttia.” Siirryn vauhdilla pressukaton alle valmiuteen. Siirtyessäni, samalla rutiinin omaisesti, tarkastan kiinnitysankkurin ja köyden. Hihnat ok, sulkurenkaat oikeinpäin ja ok. Solmut ok. Laskeutumiskasi kiinni, prusik: 1-2-3-ja-4 kierrosta ja kiinni. Köyden lenkit “ruotsalaispallotekniikan” periaattein käteen. Siirryn muurin reunalle odottamaan. Yleisöä saapuu yhä paikoilleen. Arvioin, että esityksen alku viivästyy, – ja paljon, kuten joka kerran. Parhaimpina ja pahimpina hellepäivinä olen odottanut jopa 50-60 minuuttia esityksen alkua 60-70 asteen kuumuudessa. Silloin huippasi. Istuudun muuntajan päälle odottamaan. 15 minuutin odottelun jälkeen, tulee viimein kuulutus: “Hyvä yleisö, esitys alkaa muutaman minuutin kuluttua, valokuvaaminen ja äänittäminen esityksen aikana on kiellettyä, …”.

Valot himmenevät lähes pilkkopimeäksi. Maestro Philippe Auguin saapuu hurjien apploodien saattamana. Olen valmiina. Viitan molemmat reunat on rullattu käsivarsien alle. Näin yritän hallita viittaa lähdön ajan. Viitta, peruukin hiukset, liivin osat, takin liepeet, huivi, mikä tahansa voisi sujahtaa laskeutumiskasin väliin ja jumittaa minut seinälle. Köysi on mitoitettu niin, että putoan viimeiset 1½ metriä. Ei ole aikaa jäädä irrottautumaan laitteista. Pudottaumalla köyden läpi, laitteet irtoavat putoamisen aikana automattisesti. Yleisö hiljenee. Kippari nostaa molemmat kätensä ja tahtipuikkonsa. On täysin äänetöntä. Ensimmäiset Puccinin tahdit tärähtävät 70 soittajan voimin ilmoille. Köysi laskeutuu. Valo-osasto hoitaa hommaansa hyvin. Askel, askel, askel, – olen istuvassa asennossa, juuri valmiina, kun Angelotin teema “paa-pa-pa-paa, paa-pa-pa-paa …” ohjaa pomppujeni rytmiä. Hujahdan ensimmäisen arkun ohi. Seuraavaksi koen melkoisen yllätyksen ohittaessani oman köyteni toisen pään. Ennen kuin ehdin harkita mitään, refleksini olivat toimineet. Sekunnin sadasosissa olin poiminut ja heittänyt köyden hännän takaisin alas, mihin se kuuluikin. Alhaalle yleensä kuuluva ja vapaana heiluva köydenpää oli heilahtanut seinällä olevien arkkujen taakse ja jäänyt sinne jumiin. Pasmat sekaisin, menetin rytmin tajunnan, – mutta huomasin pian olevani tahdissa. Putoaminen hyllylle, “Keithin moovit #1″, teatterikaiteesta kiinni ja nopeaa etenemistä, “Keith moovi #2″ ja ryntäys rappuja alas. Matias läppää kaksin käsin hartiaan merkiksi, että ajoitus natsaa ja hän on rytmissä, … ja Angelotti aloittaa bassobaritoni vetonsa.