tammisuo.fi

KIIPEILYN HISTORIA

Artikkeli: Juutila J., Rautava A. 2004, Tietopaketti kiipeilystä, 8-12

Sweetin (1987) mukaan jo ensimmäisistä tallennetuista historiakirjoituksista voi lukea ihmisten kiipeilystä vuorien päälle. Kreikkalaiset ja roomalaiset kiipesivät jo ekraikakaudella vuorille, koska ne sijaitsivat tärkeillä kauppareiteillä. (Feher, Meyers & Skelly 1998, 168.) Koivusen (2002, 60) mukaan ensimmäiset merkittävät kirjoitukset kiipeilystä ovat vuodelta 1188, jolloin mestari John de Bremble ylitti Great St. Bernardin solan Sveitsin ja Italian välillä.

Urheiluna vuorikiipeily on ollut olemassa 1700-luvulta lähtien (Feher ym. 1998, 168). Koivunen (2002, 61) kertoo artikkelissaan geneveläisestä luonnontieteilijästä Horace Benedict Saussuresta, joka tarjosi vuonna 1760 Euroopan korkeimman vuoren, Mont Blancin valloittajalle palkkion. Korvaus lunastettiin vasta vuonna 1786, kun Michel
Paccard oppaansa Jacques Balmatin kanssa nousi vuoren huipulle.

Länsimainen kiinnostus Himalajan vuoristoa ja siellä sijaitsevia maapallon korkeimpia vuoria kohtaan oli aluksi tieteellistä. Muun muassa Iso-Britannia halusi 1700-luvulla mitata ja kartoittaa koko valtaamansa maa-alueen. Vuonna 1852 laskettiin Mount Everestin korkeus, ja se todettiin maapallon korkeimmaksi vuoreksi. Mittausten myötä eri
huiput alkoivat erottua yksilöinä ja länsimaalaisten ihmisten kiinnostus näiden valloittamiseen heräsi. (Arasola ym. 1997, 11-12.) Uusiseelantilainen Sir Edmund Hillary ja Serpa Tenzing Norgay nousivat vuonna 1953 ensimmäisinä ihmisinä todistettavasti Mount Everestin huipulle. (Child 1995, 108.)

Vaikeimmat vuorinousut vaativat myös jääkiipeilytaitoja. Vaikka ensimmäisiä retkiä jäätikköalustoilla tehtiin jo keskiajalla alppipaimenien toimesta, niin yläluokan englantilaisten intohimo vuoristoja kohtaan synnytti myös varsinaisen jääkiipeilyn. Alppipaimenista tuli vuorioppaita englantilaisille. Heidän tehtäviinsä kuului muun muassa
hakata jäähakuillaan jäähän askelmat asiakkaitaan varten. Vuosi 1908 mullisti lumi- ja jääkiipeilyn. Englantilainen Oscar Eckenstein keksi kymmenpiikkiset jääraudat. Kolmekymmenluvulla Laurent Grivel lisäsi eteen kaksi piikkiä lisää ja tämä mahdollisti kiipeämisen kärkipiikeillä. Pian näytti siltä, että Alppien jääreitit oli kaluttu loppuun. Hakun lyheneminen, teräkulman pieneneminen ja koko terän hammastaminen 1970-luvun alussa mahdollistivat jopa negatiivisen jääseinän kiipeämisen vapaasti. (Chouinard 1978, 13-35.) 1980-luvulla jääkiipeilijät alkoivat hakeutua yhä ohuemmalle ja ohuemmalle jäälle etsiessään lisävaikeutta ja jännitystä lajiinsa. Lopulta reiteillä oli kohtia, jossa jäätä ei ollut olenkaan. Näin syntyi uusi kiipeilymuoto mixed-kiipeily, jossa samalla reitillä joutuu kiipeämään sekä jäätä että kalliota. (Isaac 2004.)

Kalliokiipeilyn aikakauden katsotaan alkaneen vuonna 1492, kun Ranskan Kaarle VIII määräsi tykistöupseeri Antoine de Villen huiputtamaan Mont Aiguillen. Se on 2086 metriä korkea vuori, jonka seinät kohoavat kaikilta sivuilta. Tykistöupseeri oli aikaansa edellä ja onnistui huiputtamaan vuoren käyttäen kiipeämisen apuna tikapuita ja muita
teknisiä apuvälineitä. Vaikeita alppihuippuja valloitettiin jo 1800-luvulla, mutta teknisesti vaikeille kalliokiipeilyosuuksille ei sen hetkisillä varusteilla ollut asiaa. 1900-luvun puolessa välissä kiipeilyvarusteet kehittyivät. Kiipeilyköysien, sulkurenkaiden ja hakojen kehityksen myötä onnistuttiin nousemaan myös vaikeita Alppien pohjoisseinämiä. Siirryttiin yhä pystysuoremmille ja vähemmän kiipeilyotteita sisältäville kallioseinämille.
Metallista valmistettujen kiilojen keksiminen 1960-luvun puolivälissä kehitti niin sanotun puhtaan kiipeilykulttuurin, jossa kalliot pystyttiin jättämään koskemattomiksi kiipeilyn jäljiltä ja jokainen sai kokea oman varmistamisen ilonsa. (Koivunen 2002, 60-63.)

Kalliokiipeily oli aluksi pääasiassa pakollinen osa vaikeita vuorireittejä. Vaikeat kallioseinämät alkoivat kuitenkin kiinnostaa joitakin ihmisiä niin paljon, että välineistöä ja kiipeilytekniikoita alettiin kehittää juuri näiden nousemista varten. Yhä useampien ihmisten innostuttua kiipeilystä myös lyhyiden kallioreittien kiipeilystä muodostui jollekin kiipeilijöille ensisijainen harrastus ja vuoret saivat jäädä niihin erikoistuvien kiipeilijöiden huviksi. (Koivunen 60-63.) Kalliokiipeily on jakaantunut tänä päivänä vielä melko itsenäisiin kalliokiipeilymuotoihin.

Boulderointia, urheilukiipeilyä, trädikiipeilyä ja teknistä kiipeilyä voidaan pitää jopa omina kiipeilylajeinaan. Tosin monet kalliokiipeilijät harrastavat useimpia näistä ja osa jopa näitä kaikkia. Kuitenkin esimerkiksi Yhdysvalloissa näyttää olevan trendinä erikoistua johonkin tiettyyn kalliokiipeilymuotoon. (Achey 1999, 108-119; Eller 1999,
128-141; Takeda 1999, 142-153; Sherman 1999, 156-163.)

Trädikiipeilyn ja teknisen kiipeilyn juuret ovat alppikiipeilyssä, jossa vaikeita kalliokiipeilyosuuksia kiivettiin niillä menetelmillä, joilla huipulle pääsy oli helpointa. Välillä kiivettiin vapaasti, kuten trädikiipeilyssä ja välillä käytettiin sen aikaisia teknisiä apuvälineitä nousemisen helpottamiseksi (Rebuffat 1954). Käsitteitä vapaakiipeily ja tekninen
kiipeily alettiin käyttää vasta 1960-luvulla (Mäkinen 2003). Trädikiipeilyä on harrastettu Iso-Britanniassa, myös lyhyillä yhden köydenpituuden kallioreiteillä jo yli vuosisata (Emmet 2003). Urheilukiipeily, kalliokiipeilyn urheilullinen muoto on alun perin lähtöisin Yhdysvaltojen ja Alppien korkeilta seinämiltä. 1960-luvulla joillekin pitkien kallioreittien osuuksille oli välttämätöntä asentaa porahakoja, jotta tavoitteena ollut reitti pystyttiin nousemaan. Silloin porahakoja käytettiin paikkoihin, joihin ei mekaanista varmistusta saatu. Varsinaisesti urheilukiipeily syntyi 70-luvulla. Kiipeilijät huomasivat, että valmiiksi asetetut varmistukset antavat kiipeilijälle mahdollisuuden keskittyä kiipeilyliikkeisiin eli ”muuveihin” paremmin. (The dead point guide to sport climbing 2003.)
Alun perin boulderointia alettiin harrastaa, jotta opittaisiin tekemään vaikeita kiipeilyliikkeitä. Ehkä kuuluisin boulderoinnin harrastuspaikka on Pariisin eteläpuolella sijaitseva Fontainebleau. Siellä jo 1900-luvun alussa vaikeampia vuoristonousuja tavoittelevat Ranskan alppiklubin jäsenet alkoivat harjoitella kalliokiipeilytaitoja. (Child 1995, 88.)

Vielä 1930-luvulla osa kiipeilijöistä käytti nahkamonoja. Näihin aikoihin Pierre Allain ja Emil Bordenau kehittelivät hyvin istuvan kengän, joka oli tehty purjekankaasta ja nahasta. Sen pohja oli ohutta pehmeää kumia. (Koivunen 2002, 61.) Tämä keksintö mullisti boulder-kiipeilyn. Kiipeilijät alkoivat nousta yhä vaikeampia ja vaikeampia reittejä. Esimerkiksi Ranskan Fontainebleaussa kiivettiin 1940–luvulla ensimmäinen vaikeustasoltaan 6a:n reitti, 1950-luvulla ensimmäinen 7a:n reitti ja 1980-luvulla ensimmäiset 8a:n reitit. Tällä hetkellä vaikeimmat Fontainebleaun reitit ovat 8b:tä (Gough 1997, 11-13.) Vaikeusasteiden muunnostaulukot selvityksineen löytyvät kappaleesta 9. 1960 -luvulla mainetta niittänyt yhdysvaltalainen John Gill oli todennäköisesti ensimmäinen kiipeilijä, joka tuli kuuluisaksi nimenomaan taidoistaan kiipeillä bouldereita. Osa kiipeilijöistä innostui tämän tyyppisestä kiipeilystä niin paljon, että vähitellen boulderointi alkoi muodostua omaksi lajikseen. (Child 1995, 34, 88.)

Suomessa kiipeilytoiminta alkoi muutamien aktiivisten toimesta 1950-luvun puolivälissä. Tunnetuimpana suomalaisena kiipeilypioneerina voidaan pitää Matti A. Jokista, (wiki: Matti A. Jokinen) joka vieraili ahkerasti Alpeilla.

Järjestäytynyt kiipeilytoiminta alkoi 26.10.1962 Suomen Alppikerhon perustamisen myötä. (Arasola, Degerman & Koskinen 1997, 12.) Suomen tasaisista pinnanmuodoista johtuen kiipeily painottui, ja painottuu yhä, matalille kallioille ja jääputouksille. Arasolan ym. (1997, 13) mukaan alkuaikojen kallioreitit noustiin teknisenä kiipeilynä, jossa nousemisen apuna käytettiin jalkalenkkejä, köysitikkaita ja muita välineitä. 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin kiipeilytoiminta väheni elpyäkseen tämän jälkeen uudelleen vapaakiipeilytyylin myötä. Samaan aikaan kun kalliokiipeily otti harppauksia eteenpäin kotimaisilla kallioilla, kävivät suomalaiset vuorikiipeilijät nousemassa vaikeita vuoristonousuja maailmalla. Tunnetuin vuorikiipeilijämme on ensimmäisenä suomalaisena 1993 Mount Everestille kiivennyt Veikka Gustafsson.

Nykyisen seinäkiipeilyn tapainen toiminta alkoi Englannissa, Saksassa ja Amerikassa 1960-luvun loppupuolella. Seiniä rakennettiin lähinnä omiin tarpeisiin. Niillä pystyttiin harjoittelemaan kalliokiipeilytaitoja ympäri vuoden. 1980-luvun alku oli käännekohta nykyaikaiselle seinäkiipeilylle. Kaupallisia seinäkiipeilyhalleja avattiin ja yhä useammat
ihmiset pääsivät tutustumaan kiipeilyn jännittävään maailmaan. (Arasola ym. 1997, 13-14.)

Kauniaisiin rakennettiin Suomen ensimmäinen kiipeilyseinä 1980-luvun lopussa. Vähitellen kiipeilyseiniä alettiin rakentaa suurimpiin kaupunkeihimme ja tänä päivänä kaupallisia kiipeilyseiniä, koulujen liikuntasalien kiipeilyseiniä sekä päiväkotien kiipeilyseiniä löytyy jo useista Suomen kaupungeista. (Arasola ym. 1997, 14-15.) Rekisteröityjä
kiipeilijöitä on Suomessa tällä hetkellä noin 1200 ja kiipeilyä harrastaa jossain muodossaan noin 8000 suomalaista. (Käyhkö 2002, 9.)

Juutila J., Rautava A. 2004, Tietopaketti kiipeilystä, 8-12